Mä olen ihan lopussa. Ihan totaalisen poikki, rikki ja hajalla. Tälläistä väsymystä en muista olleen ikinä. Jalkaa särkee kokoajan, voimakkaatkaan lääkkeet eivät auta. Lepoa ei saa nimeksikään, kun pikkuterroristit tekevät tinkiä koko ajan. Pikku Myystä on hirveän hauskaa viedä minulta kyynersauvat ja päästää sitten kuopus portaisiin. Ja minä huudan, huudan kuin palosireeni. Ja sitten tuo yksi tuolla vain nukkuu, ei meinaa herätä edes huutoihini tai sitten ei vaan tahdo reagoida. Jaksaa kyllä muistuttaa, että hän on ollut eilen 15h töissä ja päässyt nukkumaan neljän aikaan yöllä. Ja siitä, että minä laitan rumasti lapsille. Enkä minä niille kirosanoja huuda enkä niitä hauku, vaan huutamalla kurkkusuorana tulee kaikki komennot. On niin ahdistavaa, kun ei saa mitään tehtyä. Täällä oli vielä eilen siistiä, mutta nyt täällä näyttää siltä kuin ei olisi kahteen viikkoon siivottu.

Eniten kyllä loukkaa miehen käytös, kun puhuu itse rumasti lasten aikana minusta: "sun pitäisi vissiin saada kaksi viikkoa vaan maata, kun on jalka vähän kipeä" tai "me lähdetään päiväunien jälkeen jonnekin, niin äiti saa meuhkata yksin täällä". Ihan kuin minä laiskuuttani tai ilkeyttäni toivoisin miehen tekevän tänään enemmän! Itse jouduin taannoin ottamaan palkattoman vapaapäivän töistä, koska mies oli kipeä eikä voinut siten hoitaa lapsia! Ja mitäs sillä silloin olikaan, huono olo vissiinkin..