Kotona. Mikään ei ole muuttunut. Mutta jotenkin sitä jaksaa katsoa jo eteenpäin. Enkö käsitä asiaa vai riittikö 22h itkua yhteenmenoon? Samassa huoneessa kanssani oli toinen kohtalontoveri, samassa kuussa laskettuaika, lapsia ennestään useampi. Periaatteessa niin samassa tilanteessa, että oli helppo jutella ihan kaikesta.