Meillä on kuohunut viime aikoina enemmän kuin koskaan. Erostakin on puhuttu, mutta ei kai tässä niin radikaaleihin muutoksiin tarvi mennä. Välillä tuntuu, että helpommalla pääsisi, jos luovuttaisi, mutta kun en ole luovuttaja. 

Olen halunnut koiraa jo pitkään. Kun lapset oli pienempiä, niin ajatusta tuli siirrettyä, mutta kun vauvaa ei näy ei kuulu, niin koira-ajatus nousi pinnalle. Työkaverillani oli kesällä syntyneistä pennuista jäänyt yksi ilman uutta kotia. Rotukin oli juuri se, mikä on minua eniten viehättää ja mies ei heti tyrmännyt ajatusta. Korostan nyt sanaa heti. Nimittäin kun pääsimme koiran kanssa kotiin, niin sitten alkoi vastustaminen. Ensin näytti siltä, että koira palaa heti seuraavana päivänä, mutta mies lupasi yrittää. Noh, koira oli meillä viisi päivää ja lähti sitten takaisin kasvattajalleen. Ei mies pystynyt sitä komentamaan ja vaikka kertoi koirasta tykkäävän, niin hänellä oli jokin pelkotila päällä. Isälläni ja veljelläni on ollut Rottweilereitä, isällä on nytkin vuoden ikäinen pentu. Rotu on minulle hyvin tuttu ja rakas. Siksi en millään käsitä, että miten niitä voi pelätä. Kun ne on niin ihania!

Koiran palauttaminen toi pintaan kaikki ne huonot asiat mitä meidän liitossa on. Minä olen huutanut, raivonnut ja pitänyt mykkäkoulua, sekä iskenyt vyön sanoillani pahasti alle. Tänä vuonna on ollut vastoinkäymisiä jo ihan tarpeeksi, en enää kestänyt tätä. Kestää kauan, että tilanne normalisoituu.